Vankkumaton näkemys.

17.09.2017

Pohdittaessa islamin roolia terrorismiin, helpoin tapa ja nettikeskusteluissa vakiintunut käytäntö on, että islam tarkoittaa terrorismia ja kaikki muslimit ovat potentiaalisia sen suhteen.

Heikommassa asemassa olevien vasta-argumentti on, ettei asia näin ole vaan terrorismi on yksilöstä kiinni. Kieltämättä "islam on yhtä kuin terrorismi" -argumentilla on helpompaa voittaa väittely, sillä näemmehän mediasta, että he ovat muslimeja, jotka näkyvimmin edustavat tämän hetken terrorismissa.

Tarvitseeko tätä ilmiötä lainkaan tutkia ja voivatko tutkimukset antaa toisenlaisia vastauksia. Syy-seuraus-suhteen pohtimiseen on noussut kynnys, ettei vain joudu hyökkäyksen kohteeksi.
Eikö länsimaalaisiin arvoihin ja käytäntöihin enää päde tutkiminen ja ovatko ne niin mustavalkoisia, ettei siihen mikään muu keskustelu tai kriittisyys voi kohdistua? Radikalismia voidaan joko yksinkertaistaa tai tutkia sen monia tasoja, jos sellaisia on.
Asia menee heti karille kun ollaan joko islamin puolesta- tai vastaanpuhujia ja näin vastakkainasetelma on valmis.

Onko pohdiskelulle lainkaan enää tilaa ja onko mahdollisesti islam-meriittien haltijoilla omia agendoja? Mikä on ruohonjuuritason ja itse aiheiden kanssa työtätekevien viranomaisten rooli tässä keskustelussa vai onko sitä heillä olemassakaan?

Näkyvin ongelma pohtiessa radikalisoitumista ja terrorismia, on termien käyttäminen. Terroristi, radikalisti, jihadisti ja islamisti ovat niin pelottaviksi "leimattuja", että niiden syvällisempää pohtimista on verrattu jopa terrorismin hyväksymiseksi. Kuitenkin esimerkiksi jihad tarkoittaa perimmäisiltään omaa henkistä kamppailua epäterveellisiä tapoja vastaan kuten päihteitä, valehtelua ja oman kehon laiminlyöntiä. Olisi absurdia väittää, että kaikki konservatiivisen ajatusmaailman omaavat ovat terroristeja.

Luulisi, että on itsestäänselvää, että mitä enemmän tiedämme näiden termien merkityksestä monelle, sitä kokonaisvaltaisemmin voimme lähteä pohtimaan, miten se tulee näkymään yksilön tai yhteisön arjessa. Varjopuolensa keskusteluun tuo myös se, että nuo termit menettävät täysin merkityksensä, kun tietyt päättäjät heiluttavat terroristikorttiaan liian kevyesti.

Milloin alamme puhua siitä, että uskonto on vain yksi työkalu huonolle ololle, yhteiskunnassa tarpeettomaksi jääneelle sekä omalla yhteisölle? Milloin ymmärrämme, että koulutus, yksilön tukeminen omassa ympäristössään sekä turvallisen uskonnonopetuksen tarjoaminen, ovat kaikki isossa asemassa radikalisoitumisen ennaltaehkäisyssä? Avoimuus, yhteistyö ja halu tutustua aiheeseen luo luottamuksen tuntua, jonka tärkeyttä ei voi vähätellä turvallisuuden kannalta. Yhteisöjen kokemukset ja ruohonjuuritietämys jätetään usein hyödyntämättä ja kun niitä harvoin käytetään, tapahtuu se kuulusteluissa. Loppujen lopuksi radikalisoitumisen viimeiseen pisteeseen johtaa moni polku, joiden oivaltaminen ei ole rakettitiedettä eikä mitenkään hämmästyttävää. Näiden polkujen tutkiminen ei saisi olla vähemmässä arvossa, kuin lopputulos jonka näemme uutisissa.

Fenix Helsinki ry