Näkökulmia radikalismikeskusteluun Suomessa

22.02.2021

Viime aikoina julkiseen keskusteluun on jälleen noussut terrorismi ja väkivaltainen islamilainen ekstremismi. Suomeen Al-Holista palanneiden naisten myötä keskustelu on kääntynyt myös lapsiin ja ääri-ideologian opettamiseen suomalaisille lapsille. Radikalisoituminen ja terrorismikytkökset ovat Suomessa puheenaiheina haastavia, sillä kysymyksiin liittyvät myös lainsäädännölliset kysymykset, joista myös tutkijoilla ja itse lainsäätäjilläkin on eriäviä mielipiteitä. Tämä kertoo 2010-luvulla alkaneesta informaatiotulvasta radikalisoitumiseen ja terrorismiin liittyen ja siitä, ettei aihetta vielä tunneta riittävän hyvin. Ideologisia ääriryhmiä on ollut keskuudessamme pitkään - niin kansainvälistä toimintaa kuin uskonyhteisöissä tapahtuvaa ääriajattelun levittämistä. Seuraavan geopoliittisen kriisin aikana jo istutettu radikalismin siemen voi puhjeta kukkaan. Tämä on näkökulma, jota keskusteluissa ei yleensä nosteta tarpeeksi esille.

Valtion ja turvallisuusviranomaisten vastuulla on taata yhteiskunnan ja yksilöiden turvallisuus ja oikeudet. Järjestäytyneen yhteiskunnan asukkaina luotamme heihin, mutta silti ajoittain herää huoli, ovatko viranomaiset riittävästi perillä asiakokonaisuudesta ja onko meillä tarpeeksi aikaa? Terrorismin ja radikalisoitumisen vastainen työ on käytävä laaja-alaisemmin ja monella tasolla. Yksi haaste aiheessa on yhteisöissä piilevä pontentiaalinen kasvaminen ääriajatteluun, jonka ympäristö mahdollistaa.

Avainasemassa islamilaisen terrorismin ennaltaehkäisyssä ovat uskonyhteisöt, joilla on sekä uskonnollisia että kulttuurillisia siteitä entisiin kotimaihin, joista on lähtöisin sekä viime-aikoina esimerkiksi ISIS:in nousun myötä että jo 1990-luvulla Suomeen saapuneita yhteiskuntamme jäseniä. Keskusteluista uupuu useimmiten näkökulma, miten yksilöt ja yhteisöt kokevat radikalisoitumisen ja sen ehkäisyn, vaikka tiedämme yhteisöjen valtarakenteiden vaikuttavan radikalisoitumisen ennaltaehkäisyyn merkittävästi. Uskonyhteisöijen johtajien roolia ja vastuuta olisi syytä kartoittaa syvällisemmin ja selvittää sen vaikutusta myös yksilötasolla.

Suomessa islaminopetusta on toteutettu laajasti ja moninaisesti jo 1990-luvun alusta lähtien. Opetusta tarjotaan suomalaisen koulujärjestelmän ulkopuolella paitsi kodeissa, myös uskonyhteisöjen järjestämissä kerhoissa (engl. Sunday school), joissa ei toteuteta minkäänlaista opetussuunnitelmaa, eikä niissä oteta huomioon lasten ja nuorten kehitystä ja ymmärryskykyä, vaikka niiden opetuksilla voi olla suurikin vaikutus nuoren ihmisen maailmankuvaan ja tulevaisuuteen. Uskonnollisilla opettajilla ei yleensä ole suomalaista tutkintoa tai Suomessa hyväksyttyä tutkintoa vastaavasta instituutiosta. Yksi vahvimmista yhteiskunnallisista turvaverkoista Suomessa onkin koulujärjestelmä, jossa jokainen voi oppia ja opiskella omaa uskontoaan, myös islamia. Uskonnonopetuksen tapahtuminen kouluissa voikin toimia eriarvoisuutta ja yhteisöjen jakautuneisuutta vähentävänä tekijänä, sillä kouluissa jokainen saa opiskella uskontoa omasta taustastaan ja lähtökohdistaan riippumatta.

Kysymykset, joita yhteisöjen uskonjohtajien kanssa olisi syytä käydä läpi, liittyvät siihen, kuinka voidaan varmistaa turvallinen ja pedagogisesti kestävä uskonopetus, joka tukee ja mahdollistaa lapsen terveen kehityksen. Kuinka paljon lapsille voidaan jättää tulkinnanvaraa esimerkiksi väkivaltaiseen ideologiaan suhtautumisessa? Kuinka kulttuurinen tausta näkyy uskonnonopetuksessa, joka on vain yhden opettajan varassa? Erityisen tärkeää olisi keskustella, kuinka suomalainen yhteiskunta, jossa lapset ja nuoret elävät ja kasvavat otetaan huomioon opetuksessa.

Haasteena radikalismin ehkäisyssä ovat myös uskonyhteisöjen omat valtarakenteet ja niiden näkyminen yhteisöjen sisäisessä hierarkiassa. Suomessa ei ole yhtenäistä islamilaista uskonyhteisöä, ja eri kulttuuristen ryhmien tulkinnat uskonnosta eroavat suuresti. Yhteisöjen hierarkian tutkiminen ja tunteminen voisi edesauttaa radikalisoitumisen vastaista työtä ruohonjuuritasolla. Yhteisölähtöistä tutkimusta, kuten islamin opetuksen hajanaisuuden ja toisistaan poikkeavien uskonopetusten vaikutusta asenteisiin ei ole Suomessa tutkittu, viranomaisilla ei ole tietoa myöskän ennaltaehkäisyn keinoista yksilötasolla, vaikka se vaikuttaa koko yhteiskunnan rakenteisiin.

On monia keinoja, joilla yhteisöille voidaan antaa työkaluja radikalismin vastaiseen toimintaan ja saada hyviä tai ainakin rohkaisevia tuloksia ja ideoita, joita voidaan jalostaa edelleen. On myös yhtä monta väylää jarruttaa yhteisöjen radikalismin vastaista työtä esimerkiksi ylläpitämällä yhteisöjen vankkoja valtarakenteita, jotka ovat rakentuneet patriarkaalisten arvojen ja uskonnollisten ja kulttuuristen ohjenuorien varaan. Nämä rakenteet yhdistettynä muun muassa asumispolitiikan aikaansaamiin maahanmuuttajalähiöihin lieveilmiöineen sekä koulutuksen ja integraation puute lisäävät nuorten eristäytymistä ja syrjäytymistä ja sitä kautta mahdollisuutta radikalisoitumiseen. Tällainen kehikko on tarjonnut kasvualustan osalle Suomesta terroristisiin taistelutehtäviin lähteneistä ja luo jatkuvan uhan Suomen sisäiselle turvallisuudelle tulevaisuudessa.

Tarkasteltaessa yhteisöjen sisäistä mekanismia, joka usein ohjaa yksilöiden toimintaa, huomataan, että mitä sulkeutuneempi yhteisö on, sitä helpompaa on muokata yksilöstä yhteiskunnan arvoista poikkeava ja juurruttaa radikaaleja ideologioita. On yhteisöjen vastuulla puuttua epämääräisiin ja yhteiskuntaa ja ympäristöä vaarantaviin ajatuksiin ja ideologioihin. Yhteisöjen tulisi voida rohkeammin toimia yhteistyössä viranomaisten kanssa tuomalla esiin epäilyttävää toimintaa ja auttaa yhteisen päämäärän toteuttamisessa.

Yhteiskunnalla on vastuu lapsen etujen ajamisessa, ja erilaisten tukiverkkojen ja viranomaisten yhteistyö on nähtävä selkänä ja välttämättömänä toimena lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Yhteiskunnan tulee vaatia lapsia opettavilta henkilöiltä vastuullisuutta ja läpinäkyvyyttä, sillä seuraukset kaatuvat lopulta aina yhteiskunnan kannettaviksi. Tämä onkin radikalisoitumisen vastaisen taistelun haastavimpia kohtia, mikä vaikuttaa niin lasten kasvatukseen, integroitumiseen kuin väkivaltaisen ekstremismin vastaiseen taisteluunkin. Olemmeko valmiit panostamaan kokonaisvaltaisesti ääriajatteluun kitkemiseen ja ennaltaehkäisyyn? Työ radikalismin ehkäisemiseksi vaatii paneutumista ja yhteistyötä niin viranomaisilta, koulutusjärjestelmältä kuin kolmannelta sektoriltakin.

Yazin Isse, 

Fenix Helsinki ry