Vieraileva Blogisti: Valkoisen pelastajan ilmiö on tunnistettava myös Suomessa

05.10.2020

Länsimaalaisessa mediassa, mukaan lukien Suomessa, törmää säännöllisesti artikkeleihin, joissa kirjoitetaan ihannoiden niin sanotuista valkoisista pelastajista. Räikeitä esimerkkejä on useita. Useat suuret suomalaiset lehdet ovat kirjoittaneet suomalaistytöstä, joka 18-vuotiaana matkusti Keniaan, päätti ryhtyä vastoin paikallisia adoptiolakeja äidiksi seitsemälle paikalliselle ''paperittomalle'' lapselle ja perusti maahan turvakodin vailla mitään alan asiantuntemusta. Toinen tyypillinen esimerkki on valkoinen rahoittaja tai julkisuuden hahmo, joka kuvataan leikkaamassa punaista avajaisnauhaa maalaiskylän orpokodissa, ilman että hänellä on pienintäkään roolia sen rakennus- tai toimintavaiheessa. Tähän kuvastoon kuuluvat myös paikalliset, jotka ylistävät paikalliseen perinneasuun pukeutunutta valkoista henkilöä tanssien ja laulaen lauluja hänen ympärillään. Täysin kritiikitön tapa uutisoida tällaisista tapauksista kertoo siitä, miten kaukana me olemme keskustelussa valkoisen pelastajan syndroomasta.

Ei tarvitse olla kehitysyhteistyön tai yhteiskuntatieteiden asiantuntija tunnistaakseen ilmiön ongelmallisuuden. Tällainen toiminta ja siitä uutisointi edesauttavat siirtomaavallan aikaista käsitystä siitä, että köyhät ja osaamattomat afrikkalaiset tarvitsisivat valkoisen ihmisen pelastamaan heidät surkeilta kohtaloiltaan. Valkoisen pelastajan syndrooma on kansainvälinen ilmiö, joka asettaa valkoiset - useimmiten länsimaalaiset - ihmiset vapahtajan rooliin samanaikaisesti kun ei-valkoiset ''kehitysmaiden'' asukkaat nähdään passiivisina avuntarvitsijoina, joiden hyvinvointi riippuu valkoisen pelastajan armosta. Joskus apu saattaa johtaa hetkelliseen muutokseen, jota yhteisö ei olisi itse saanut yhtä nopeasti aikaan. Hyöty kuitenkin loppuu usein siihen, kun pelastaja palaa takaisin omaan elämäänsä, tyytyväisenä onnistumisestaan.

Valkoisen pelastajan syndrooma edustaa valkoista etuoikeutta ja on yksi rasismin muoto. Ajattelutapa piilee syvissä asenteissa, joita monen on vaikea itse tunnistaa ja hyväksyä. Ilmiötä eivät ruoki ainoastaan yksittäiset seikkailumieliset nuoret vaan myös viralliset kehitysyhteistyötoimijat, kuten järjestöt, rahoittajat ja media. Kaikilta edellä mainituilta tahoilta tulisikin vaatia oman toimintansa ja ympäristön tutkiskelua sekä avointa reflektointia: miten omaksutut ajatusmallit ja toimintatavat edesauttavat rasistisia rakenteita?

Suomessa valloillaan olevat käsitykset Afrikan mantereesta ovat todella kaukana todellisuudesta. Afrikka on monipuolinen, nopeasti kasvava ja runsaan potentiaalin ja osaamisen maanosa. Afrikkalaiset eivät tarvitse pelastajia: heillä on osaavia lääkäreitä, lakimiehiä, insinöörejä, sosiaalityöntekijöitä ja lastensuojelun asiantuntijoita omastakin takaa. Suurimassa osassa maita on lisäksi tiukat kansainväliset adoptio-, lastensuojelu- ja terveysalaa koskevat lainsäädännöt. Paikallisilla asiantuntijoilla on takuuvarmasti paremmat valmiudet lastensuojelu- ja terveyssektorin työhön kuin yhdelläkään suomalaisnuorella.

Ongelman mahdollistaja on epätasa-arvoinen valtarakenne, joka sallii valkoisten tekevän melkein mitä tahansa lievittääkseen maailmantuskaansa mutta joka ei tarjoa samaa mahdollisuutta mustille afrikkalaisille. Voimmeko esimerkiksi kuvitella ugandalaisen ylioppilaan tulevan Suomeen perustamaan turvakodin valkoisille lapsille, jotka elävät vaikeissa oloissa Helsingin lähiöissä? Emme, koska niin ei voisi tapahtua. Tämä on valkoisen etuoikeuden tuoma mahdollisuus, valkoisen ihon kortti, joka mahdollistaa epäeettisen ja joskus jopa laittoman toiminnan katsomisen läpi sormien.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei apua ja kehitysyhteistyötä tarvita. Lähes koko Afrikassa on osaamisesta huolimatta pulaa työpaikoista ja taloudellisista mahdollisuuksista, minkä vaikutuksia tällä kaikella auttamisella yritetään pitkälti kitkeä. Jotta juurisyihin pystytään vaikuttamaan, täytyy kaiken kehitystyön perustua strategiseen, pitkäjänteiseen, paikallista osaamista sekä lainsäädäntöä ja politiikkaa tukevaan tasa-arvoiseen toimintaan, jossa avustettavien maiden omat kansalaiset ovat keskiössä.

Kehitysyhteistyö on monimutkainen ja vaikea ala, koska se pohjautuu siirtomaavallan aikaisiin rakenteisiin ja valkoisten harjoittamaan auttamistyöhön. Niin pitkään kun mahdollistamme ja ihailemme toimintaa, joka perustuu näihin rakenteisiin, emme voi aidosti puhua tasa-arvoisesta ja rasismi-vapaasta kehitystoiminnasta. Kehitysyhteistyötoimijoiden kyky tai halukkuus tiedostaa rasismin muotoja, jotka kytevät näkymättöminä asenteissa tai jopa näkyvänä toiminnassa, on Suomessa usein olematonta. Moni ajattelee, etteivät valkoiset kehitysyhteistyöntekijät tai yksittäiset auttajat yksinkertaisesti voi olla rasisteja, koska hehän tekevät arvokasta kutsumustyötä köyhien afrikkalaisten hyväksi. Kehitysalalla työskentelevien sekä sitä tukevien tulisi tutkia omia ennakkoluulojaan ja stereotypioihin pohjautuvia mielikuviaan, jotta he pystyisivät tunnistamaan oman valkoisuutensa tuoman ongelmallisuuden ja astumaan taka-alalle antaen afrikkalaisille itselleen kunnian näiden tekemästä työstä.


Afrikan maiden köyhyys ei saa olla valkoisille länsimaisille tilaisuus seikkailuun. Adrenaliinia nostattavat kokemukset ja saavutuksen tunteet on haettava muualta kuin vaikeista oloista, jotka ovat arkea miljoonille ihmisille. Kehitysyhteistyötä tarvitaan edelleen ja sitä pitää tehdä ja tukea, mutta ei niin, että valkoinen pelastaja on tarinan päähenkilö.



Kirjoittaja on valkoinen kehitysalan työntekijä, jonka taival alkoi nairobilaisesta slummista, jossa hän kuvitteli pelastavansa nälkää näkeviä lapsia pelkällä halullaan auttaa